Suon syvyys

Liana kiersi sammalmättäikön ympäri vielä kerran ja vilkaisi nukkuvia tovereitaan, ennen kuin uskalsi käydä kanootin pohjalle pitkälleen. Suomaisema oli karuudessaan kaunis, vaikka hän olikin tottunut metsäisempiin maisemiin. Kauneus oli jollain tavalla vanhaa, alkukantaista. Se oli veden, maan ja kasvien taistelussa ja yhteiselossa. Se oli usvan aiheuttamassa valon ja varjojen leikissä. Täällä eri elementit olivat tasapainossa, ainoastaan tuli puuttui, mutta kuka tietää mitä pinnan alla muhii.

Liana “nukahti”, tai oikeastaan vaipui meditatiiviseen horrokseen. Jokin oli kuitenkin erilaista. Hän tunsi sukeltavansa syvemmälle uneen, ja samalla tuntui, kuin hän uppoaisi syvemmälle suohon. Hetken aikaa hän tunsi melkein paniikkia, mutta sitten hän tunsi jonkin tarttuvan häneen ja ottavan lempeään syleilyyn. Syli oli kova, hieman kaarnainen, mutta silti lämmin ja rauhoittava. Liana avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Puumainen hahmo, jolla oli kasvot katsoi häneen.

“Luonto tarvitsee esitaistelijaa, luonto tarvitsee sinut, Liana.”, puuhahmo sanoi isällisen lempeällä, mutta onton kumealla ja vaativalla äänellä. “Minä valitsen sinut.”, se jatkoi. Liana alkoi toipua järkytyksestään ja hiljalleen mieleen palasivat tarinat Tammi-isästä. “Tasapaino on järkkymässä, kuolema ja pahuus on voimistumassa, elämä ja hyvyys on heikkenemässä. Tasapaino on palautettava.”, Tammi-isä jatkoi, “Hänen ylösnousemuksensa on estettävä. Otatko sinä siunaukseni vastaan?”. “Otan.”, Liana kuiskasi hiljaa.

Liana lähti nousemaan ylöspäin ja heräsi siihen, kun hän nousi suon pintaan. Hän veti syvään henkeä ja katseli ympärilleen. Kaikki näytti erilaiselta, ja tarkemin katsottuaan hän olikin eri paikassa kuin missä hän kävi nukkumaan. Pienen matkan päässä näytti olevan menossa taistelu… sammalmätästä vastaan? Liana lähti uimaan kohti mätteikköä, mutta ei ehtinyt paikalle ennen kuin taistelu oli ohi. Hän nousi viereisen mättään päälle ruskeaa suovettä valuvana, ei sanonut mitään tai osoittanut mitään kiinnostusta kumppaneitaan kohtaan, vaan keräsi kaiken joutavan palavan ympäristöstään ja repustaan, ja sytytti tämän hieman mutisten ja napsauttaen sormiaan. Tämän jälkeen Liana riisui itsensä alasti ja laittoi vaatteet kuivumaan nuotion ympärille. Vain kaulaan jäi roikkumaan oksista, luista ja sammaleista kyhätty, nahkaremmin päässä roikkuva alkukantainen Silvanuksen symboli. Hän istui nuotion äärelle alastomana, ja jäi tuijottamaan tuleen mihinkään reagoimatta, kunnes aamuauringon ensisäteet herättivät hänet horroksestaan.